|
|
MIHIN
HELVETTIIN Ihmiset elävät jatkuvassa kiireessä. Kovin kiire on yleensä eniten kouluoppia tai rikkauksia keränneillä henkilöillä. Elämänmeno näyttää sivusta ihmeteltynä siltä kuin maailma ihan pian loppuisi. Sitä ennen pitäisi ehtiä ahnehtia ja kerätä mahdottoman paljon maallisia rikkauksia ja ruumiillisia elämyksiä. On tainnut unohtua, että ruumispaidassa ei todellakaan ole taskua rikkauksien hautaan viemiseksi. Tällä menolla ihmisten maailma saattaakin todella pian loppua. Ahneuteen kuuluu kaiken mittaaminen määrällä, vauhdilla ja rahalla. Ei väliä vaikka kiivaassa vauhdissa heikoimmat ja hitaimmat tallautuvat jalkoihin. Vielä kymmenisen vuotta sitten ökyrikkaat kuponginleikkaajat häpeilivät ja yrittivät peitellä julkisuudelta kaikkein röyhkeimmät ja suurimmat osinkovoitot. Nykyisin ne ovat ylpeilynaiheita. Kalliisti palkatut johtajatkin tyytyivät palkkaansa eivätkä järjestelleet itselleen ja kavereilleen huikeita optiorahoja. Oli itsestään selvää, että jo sovitulla palkalla yritettiin työ tehdä parhaalla mahdollisella tavalla. Eikö tämä velvoite enää pädekään, kun tarvitaan pomottamiseen ja saneeraamiseen optioita ja muita lisukkeita. Kaikki luonnonvarat pitäisi näiden ahneuden arkkitehtien johdolla välittömästi saada käyttöön ja kuluttaa loppuun. Vaikuttaa suorastaan siltä,että mitään luonnon rikkauksia ei saisi jäädä tuleville sukupolville. Jos jotain yhteiskunnan yhteisellä päätöksellä halutaan suojella tuleville aikakausille, niiden hävittämisen estämisestä tai vain siirtämisestä pitää heti saada korvaus. Taannoin eli vain joitakin vuosikymmeniä sitten perinteisellä talonpoikaisviisaudella varustettu metsänomistaja piti ylpeyden aiheena omistaa metsässään erilaisia harvinaisuuksia sen monimuotoisuutta rikastuttamassa. Vaikkapa poikkeuksellisen suuren puun säästäminen oli itsestään selvyys eikä siitä edellytetty yh-teiskunnan maksavan korvausta. Nyt tilanne on toisin. Esimerkiksi ns. vanhat metsät eli metsät, joissa on muun rikkauden lisäksi joitakin vanhoja isoja puita, vaaditaan kiihkeästi avohakattaviksi. Muutoin niiden väitetään muka kuolevan pystyyn vanhuuttaan. Väite ei tietenkään ole tosi, mutta sillä onnistutaan hämäämään päätöksentekijöitä ja lakien säätäjiä. Nykymetsänhoitajaa ei paljon sureta, vaikka hänen tekemillään raiskioilla ei huojuisikaan isoja puita, ikihonkia, vuosikymmeniin jos koskaan. Metsäammattilaista ja metsän omistajia ei näytä huolestuttavan sekään, että heidän vaatimiensa avohakkuiden, äestysten tai kaivinkoneen mätästysten möykytysjäljet tasoittuvat vasta seuraavan jääkauden toimesta. Siihen asti möykyt ja kuopat ovat kulkijan kompasteltavina. Maanviljelyn eksperttejä, agronomeja ja agrologeja, ei juuri näytä surettavan, että tehomaatalous kuluttaa pelloilta elävän ruokamultakerroksen. Tuotetun ravinnon terveellisyys ei myöskään ole ensisijainen huolen aihe, vaan tärkeintä on tuottaa äkkiä ja paljon. Apuna käytetään ra-vinnon elävyyttä ja terveellisyyttä heikentäviä kovia lannoitteita ja myrkkyjä. Geenimanipulaatioon tukeutumalla kuvitellaan tuotettavan Luojan luomia kasveja parempia ihmisen teknoluomuksia. Riskit unohdetaan tai vaieten sivuutetaan. Ahneus silmittömän kiireen kintereillä näyttää tuottavan sekä fyysisesti että psyykkisesti yhä helpommin ja no-peammin sairastuvia kansalaisia, jotka raunioituvat pian keskiiän saavutettuaan. Eipä kumma, että sairauskulut ja lääkemenot koko ajan kasvavat. Liekö se ihan terveys-alan asiantuntijoiden ja lääkkeiden valmistajien tavoitekin, ihmettelee Metsänhaltia
|
